Kävelevät hatut
Miten aivomme näkevät
Kun näkökenttään on tullut rengasskotoma, ympäristön hahmottamisessa sattuu usein virheitä, jotka johtavat tyypillisiin kommelluksiin. Näköjärjestelmä käyttää sisään virtaavaa näköinformaation tulvaa hyvin säästeliäästi. Kun keskitymme katsomaan jotain, ympäristöä koskevaa näkötietoa “päivitetään” matalalla tietoisuustasolla ja vain muutosten osalta. Samoin kun olemme jossain huoneessa, meillä säilyy mielessä huoneen kuva myös niiltä osin, joita emme näe.
Aivojen tapa käsitellä ympäristön rakennetta kuvaavaa tietoa selittää, miksi retiniitikko liikkuessaan tutussa ympäristössä “näkee” huomattavasti suuremman alueen, kuin mitä hänen kenttänsä edellyttää. Lyhyen ajan muisti tallentaa kuvan, joka on useiden fiksaatioiden summa, ja retiniitikko kokee näkevänsä esim. tutun katunäkymän tai maiseman melko normaalisti. Kun laitakenttä ei näe ja siten siinä tapahtuvat muutokset eivät rekisteröidy, retiniitikko ei tiedosta ympäristössä tapahtuvaa muutosta. Hänen maailmansa voi vaikuttaa suorastaan surrealistiselta, kun näkökenttään saattaa yllättäen ilmaantua vaikkapa itsestään liikkuvat lastenrattaat tai omituisesti käsi ojossa, etukenossa kulkeva ihminen, joka lopulta osoittautuukin koiran ulkoiluttajaksi. Välillä katukuvassa voi leijaillla yksinäinen hattu tai komea kassi, jonka kantaja ei mahdu näkökenttään.
Kuva 10. Sama kuva kuin kannessa, mutta tässä mustavalkoisena. Kuvassa siis portaikon edessä leijuva lierihattu.
Kuvateksti: Jos maisema on retiniitikolle tuttu, hän kokee näkevänsä sen kohtalaisen hyvin, vaikka itse asiassa vain osa siitä on juuri kyseisellä hetkellä näkyvissä. Kuvassa keskellä kirkkaammin kuvautuva kohta on toimivaa kenttää koskeva alue, himmeämpi alue on lyhyen ajan muistissa oleva alue, joka koetaan näkyväksi. Jos näkökenttään ilmaantuu suuri lierihattu kohtalaisen lähellä, se täyttää koko keskeisen kentän alueen ja näyttää siksi leijailevan itsekseen muistissa olevan maiseman edessä.
Putkikenttä on ongelmallinen sekä liikkuessa että kommunikaatiossa. Putkikentän vaikutusta nähtyyn kuvaan ei useinkaan hahmoteta. Mitä kauemmas putkikenttäinen henkilö katsoo, sen suuremman alueen hän näkee kerralla. 10 asteen näkökenttä vastaa 10 cm puolen metrin etäisyydellä, 20 cm 1,15 metrin etäisyydellä, 40 cm 2,3 metrin etäisyydellä, 4 metriä 23 metrin etäisyydellä ja 16 metriä 100 metrin päässä (Kuva 11).
Kuva 11. Kuvassa on ylimpänä piirroskuva, joka esittää ylhäältäpäin katsottuna kahta kasvot vastakkain seisovaa henkilöä. Vasemmanpuoleisen henkilön silmien sivuilta alkaa katkoviivoin piirretty, koko matkalta varsin kapea sektori, joka kuitenkin edetessään levenee tasaisesti jonkun verran. Oikeanpuoleisen henkilön kohdalla sektorin sisälle mahtuu koko hänen päänsä mutta eivät enää hartiat.
Piirroksen alapuolella on rivissä kolme samankokoista, pyöreää, mustavalkoista valokuvaa. Kaikki kuvat esittävät samaa hauskannäköistä, keski-ikää lähentelevää, hymyilevää naista, jolla on lyhyt, kihara tukka. Ensimmäiseen kuvaan mahtuu nainen miltei vyötäröään myöten. Toisessa hänestä näkyy enää pää. Kolmas kuva on vielä lähempää, ja vain osa kasvoista mahtuu mukaan.
Kuvateksti: Pienelläkin näkökentällä näkee paljon, jos katsottava on kaukana, mutta yksityiskohdat saattavat silloin jäädä näkemättä. Tämä on hyvä muistaa erityisesti kommunikaatiotilanteissa. Kuvan tilanteessa henkilöllä on kymmenen asteen kenttä, ja hän katsoo puhekumppaniaan eri etäisyyksiltä. Todellisuudessa kenttä ei juuri koskaan ole näin tasaisen pyöreä vaan useinmiten jonkinverran soikea.
Kommelluksia
Kadulla vastaani tuli nainen, joka tervehti minua iloisesti kysellen kuulumisiani. Kerroin niistä päällisin puolin, minkä jälkeen nainen kiireeseen vedoten jatkoi matkaansa. Mietin kauan, kuka hän mahtoi olla. Näkövammastani hän kuitenkin oli kuullut, koska tuli hyvin lähelle kasvojani luullen minun siten näkevän paremmin – mutta siksi kenttääni ei mahtunut juuri muuta kuin kultahammas hänen suussaan. Tunnista siitä sitten!
Olin mieheni kanssa ostoksilla. Heikosta näöstäni huolimatta olin lähtenyt makutuomariksi. Kun hän kokeili päähänsä erästä huopahattua, tokaisin:
– Tuo ei kyllä sovi sinulle yhtään !
Tottelevaisesti mies otti hatun päästään. Hatun alta paljastui minulle aivan vieras mies.
Vatsa kylläisenä olin korjaamassa astioita ja ruuantähteitä lomapäivän lounaalta, jota juuri olimme nauttineet kaverini kanssa. Mökin keittiön alla on parin metrin syvyinen, hyvä kellari, jonne kulku on lattialuukusta.
Likaiset astiat oli jo viety keittiöön ja ensimmäinen lasti ruuantähteitä kellariin. Varoitin moneen kertaan näkövammaista kaveriani, että jätän luukun auki siksi aikaa, kun haen pöydältä seuraavan lastin. Noiden muutaman askeleen aikana kellarin luukkua kohti ajatuksiini pujahti, että tottakai salaatit ja kala vaativat kelmun kylmäsäilytyksen ajaksi. Kelmu oli keittiössä avoimen luukun takana. Kohta kelmua ei enää tarvittu.
Tunnustelin, ettei luita ollut katki. Silmälasit menivät kilinästä päätellen tuhannen pirstaleiksi. Niitä sitten etsimään ja samalla siivoamaan kellarin lattiaa. Ei löytynyt silmälaseja. Oli vain salaattia, muikkuja, saviruukunpalasia, likööripullon sirpaleita.
Kerrankin silmälasit olivat oikealla hetkellä oikeassa paikassa takan reunuksella, ehjinä ja käyttökelpoisina. Sitä ei juuri tuona hetkenä voinut sanoa retiniitikkoisännästä.
Viimeisin päivitys: June 06 2009.
