RP-uutiset 2 / 2009

Lupaavia tuloksia viimeaikaisista hoitotutkimuksista

Teksti: Silmätautien erikoislääkäri Eeva-Marja Sankila
HUS Silmäklinikka ja Folkhälsanin tutkimuskeskus, Biomedicum Helsinki

Vuosikymmeniä kestänyt retinitis-tutkimus alkaa vihdoin tuottaa konkreettisia tuloksia. Ensimmäisen, vuonna 1990 tunnistetun retinitis pigmentosaa aiheuttavan geenivirheen julkaisun jälkeen on jo löydetty yli sata geeniä, joiden useat erilaiset geenivirheet aiheuttavat perinnöllisiä verkkokalvorappeumia. Geenien ja niiden tuottamien proteiinien tunnistaminen on tehnyt mahdolliseksi verkkokalvorappeumien hoitoon tähtäävän tutkimuksen. Erilaisia hoitostrategioita on tutkittu ensin eläinmallien avulla. Hiljattain on saatu lupaavia tuloksia myös ihmisillä suoritetuista hoitotutkimuksista. Seuraavassa yhteenvetoa tämänhetkisestä tilanteesta.

Geeniterapia

Peittyvästi periytyvät tautimuodot johtuvat yleensä siitä, että virheellisen geenin tuotetta ei synny lainkaan. Geeniterapiassa kohdesoluihin viedään normaali geenikopio joko viruksen tai muun kuljettimen avulla, ja potilaan solut alkavat tuottaa puuttuvaa geenituotetta.

Leberin kongenitaalinen amauroosi (LCA) on jo nuorella iällä vaikean näkövamman aiheuttava retinitis pigmentosan muoto. Sitä voivat aiheuttaa usean eri geenin virheet. RPE65-geenin virheiden aiheuttama LCA on erityispiirteidensä vuoksi noussut ensimmäiseksi esimerkiksi retinitis pigmentosan geenihoidosta. RPE65-geenin tuote toimii normaalisti verkkokalvon alla olevassa pigmenttiepiteelissä, ja se osallistuu näköpigmentin valmistamiseen. Geenituotteen puuttuessa verkkokalvon rakenne on ainakin varhaislapsuudessa normaali, mutta toiminta puutteellista. Ajan kuluessa sairaus aiheuttaa verkkokalvon etenevän rappeutumisen. Hiirillä ja koirilla tehdyt tutkimukset osoittivat, että normaalin RPE65-geenin vieminen sairaaseen silmään toi pysyvästi näön hoidetuille eläimille. Geenin kuljetukseen käytettiin muunneltua virusta, jolla ei ole osoitettu olevan haittavaikutuksia.
Vuonna 2007 alkoivat ensimmäiset geenihoitotutkimukset RPE65-geenin virheestä johtuvaa LCA-tautia sairastaville ihmisille Moorfieldsin sairaalassa Lontoossa. Sen jälkeen ihmisen geenihoidot on aloitettu myös kahdessa yhdysvaltalaisessa tutkimusryhmässä. Turvallisuussyistä ensimmäisissä kokeissa käytettiin murto-osaa eläinkokeissa käytetystä virusmäärästä ja hoidetut potilaatkin olivat sen verran iäkkäitä, että suuri osa heidän verkkokalvostaan saattoi jo olla tuhoutunut. Alkuvaiheen tulokset olivat kuitenkin lupaavia; viruksella ja käytetyllä leikkaustekniikalla ei ollut haittavaikutuksia, ja useimmat potilaat kokivat hoidolla olleen positiivisia vaikutuksia näköön.
Lokakuussa 2009 julkistettiin tuloksia yhä nuorempien potilaiden geenihoidoista. Näissä kokeissa oli käytetty suurempaa virusannosta. Hoidetuilla neljällä 8–11-vuotiaalla lapsella näkö parantui merkittävästi enemmän verrattuna vanhempiin hoidettuihin. Eräs hoidetuista lapsista jätti valkoisen kepin kaappiin ja siirtyi näkövammaisten koulusta tavalliseen kouluun.
Suomalaisista ei tiettävästi ole löytynyt RPE65-geenin virheitä, joten tähän geenihoitoon soveltuvia suomalaisia potilaita ei ole tiedossamme. LCA-geenihoitotutkimus tasoittaa tietä muidenkin geenien virheistä johtuvien verkkokalvorappeumien geenihoidoille. Tieto tehokkaista ja turvallisista geeninkuljettimista ja geenien ilmentymisestä verkkokalvon eri solutyypeissä karttuu jatkuvasti. Vaikka kunkin eri geenin virheestä johtuvan sairauden hoito vaatiikin oman räätälöidyn hoitonsa, käytettävät työkalut ja menetelmät ovat osittain yhteisiä. Nämä lupaavat hoitotulokset osoittavat potilaiden geenivirheiden tutkimuksen tärkeyden. Erilaisiin hoitoihin soveltuvat potilaat voidaan tunnistaa vain huolellisten kliinisten tutkimusten ja geenitutkimusten avulla.
Geenihoitoa kehitellään parhaillaan myös jo ainakin seuraaviin retinitis-sairauksiin: muusta kuin RPE65-geenin virheestä johtuva LCA, Stargardtin tauti, koroideremia, retinoskiisi, Usherin syndrooma ja akromatopsia.

Hermosolukasvutekijähoidot

Hermosoluja ylläpitävät hoidot soveltuvat useampien retinitis-sairauksien hoitoon, koska niillä pyritään estämään sairauden etenemistä riippumatta siitä, mikä geenivirhe kulloinkin aiheuttaa etenevän verkkokalvon aistinsolujen tuhoutumisen.
Hermosolujen kasvutekijägeeneillä annetun hoidon on todettu hidastavan tai pysäyttävän valoaistinsolujen tuhoutumista perinnöllisten verkkokalvorappeumien eläinmalleissa. Hermosolukasvutekijöitä voidaan myös vapauttaa silmään esim. niitä erittävien kapseloitujen solujen avulla.
Ihmisillä on meneillään tutkimus, jossa lasiaiseen asetettava kapseloituja soluja sisältävä istute erittää siliaarista hermosolujen kasvutekijää (CNTF). Jo alkuvaiheen tutkimuksissa jotkut hoidetut potilaat kokivat näkönsä jonkin verran parantuneen, vaikka tutkimuksessa käytettiin pieniä annoksia ja tarkoituksena oli lähinnä selvittää hoidon siedettävyyttä. Toukokuussa 2009 julkistettiin tuloksia tutkimuksesta, jossa retinitis-potilaat olivat saaneet suurempia hoitoannoksia. Vuoden seurannan jälkeen näössä ei ollut mitattavaa muutosta, mutta verkkokalvon paksuus oli hieman lisääntynyt hoidon aikana. Tämän ajatellaan olevan merkkinä siitä, että verkkokalvon hermosolut voivat paremmin. Jatkoseuranta osoittanee, onko hoidolla hidastavaa vaikutusta retinitiksen etenemiseen. Menetelmää kokeillaan parhaillaan myös retinitistä yleisemmän verkkokalvorappeuman, kuivan ikärappeuman hoitoon.

Tekonäkö retinaimplantin avulla


Retinaimplantin perusidea on sama kuin jo vuosia käytössä olleen sisäkorvaimplantin: tuhoutuneet aistinsolut korvataan huipputeknologian avulla. Implantin asettaminen silmään ja näön palauttaminen on teknisesti huomattavasti haasteellisempaa kuin kuulopuolella. Tästä huolimatta kaksi tutkimusryhmää on jo saavuttanut merkittäviä tuloksia.

Tübingenissä Saksassa toimiva prof. Eberhart Zrennerin ryhmä käyttää verkkokalvon alle sijoitettavaa implanttia ja ulkoista virtalähdettä, joita yhdistää ihonalainen johdin. Tähän mennessä on leikattu 11 potilasta. Viimeiset kolme ovat pystyneet erottamaan esineitä ja yksi jopa lukemaan isokokoista tekstiä.

Los Angelesissa Kaliforniassa USA:ssa prof. Mark Humayunin johtamassa tutkimuksessa käytetään verkkokalvon päälle asetettavaa implanttia, johon kuuluu silmälaseihin sijoitettu minikamera ja vyöllä kuljetettava videoprosessori. Kahdeksassa eri keskuksessa on leikattu yhteensä 20 potilasta, joiden iät ovat olleet 51–69 vuotta ja joilla on ennen leikkausta ollut juuri ja juuri valon tajua jäljellä. Kaikilla leikatuilla potilailla on havaittu positiivisia vaikutuksia. He aistivat valonvälähdyksiä ja heidän liikkumisnäkönsä on parantunut. Jatkossa on saatu lupa hoitaa myös nuorempia potilaita 25 vuodesta ylöspäin.

Ravintohoito

A-vitamiinin on jo pitkään tiedetty olevan "näkövitamiini" – sen puutos aiheuttaa mm. hämäräsokeutta. Amerikkalaistutkijat julkaisivat vuonna 1993 tuloksia, joiden mukaan 15 000 IU A-vitamiinia päivässä hidasti ERG:ssä todettavaa tappisolujen tuhoutumista retiniitikoilla merkittävästi. Muita vastaavia laajoja tutkimuksia ei ole tehty, ja päätelmiä on kritisoitu laajalti. Aineistossa oli potilaita, joilla oli eri geenivirheitä ja siten mahdollisesti täysin erilaisia tautimekanismeja tautinsa takana. Lisäksi A-vitamiini suurina annoksina on sikiölle haitallista, eikä hoito siten sovellu hedelmällisessä iässä oleville naisille. Mahdollisten maksahaittojen vuoksi tulee seurata maksa-arvoja.
Nykytiedon valossa A-vitamiinilisä saattaa olla jopa haitallista joissakin verkkokalvorappeumissa, koska se kiihdyttää näkösykliä ja haitallisten aineenvaihduntatuotteiden kertymistä heikosti toimivalla verkkokalvolla. Esim. Stargardtin taudissa puutteellisen kuljetusmekanismin vuoksi näkösyklin aineenvaihduntatuotteita kertyy valoaistinsolujen uloimpiin osiin. Verkkokalvon alla oleva pigmenttiepiteeli poistaa aistinsolujen jatkuvasti uusiutuvien uloimpien osien jätteet, joista syntyy haitallista lipofuskiinia. Tämän reagoidessa valon kanssa syntyy vuorostaan happiradikaaleja, jotka vaurioittavat valoaistinsoluille elintärkeitä pigmenttisoluja. Tarkan näön alueella, jossa verkkokalvon aineenvaihdunta on kiihkeimmillään, tauti johtaa pigmenttiepiteelin ja aistinsolujen surkastumiseen ja lukunäön menetykseen nuorella aikuisiällä. Verkkokalvon ikärappeuman yhteydessä on kuvattu vastaavanlaisia muutoksia, ja Stargardtin taudissa onkin todennäköisesti kyseessä eräänlainen nopeutunut ikääntymisprosessi. Sekä Stargardtin tautiin että verkkokalvon kuivaan ikärappeumaan on meneillään hoitokokeiluja näkösykliä hidastavilla lääkkeillä, joiden yhtenä sivuvaikutuksena on hämäränäön heikentyminen.
Ravintoaine, jonka katsotaan olevan edullinen retinitis pigmentosaa sairastaville ja verkkokalvolle yleensä, on omega-3-sarjan rasvahappoihin kuuluva dokosaheksaeenihappo (DHA), jota saa rasvaisesta merikalasta. Eräät tutkijat suosittelevatkin, että retinitis pigmentosaa potevat nauttisivat vähintään kaksi rasvaista kala-ateriaa viikossa.
Myös luteiinin edullisesta vaikutuksesta verkkokalvon tarkannäön alueen pigmentin määrään perinnöllisiä verkkokalvorappeumia sairastavilla on raportoitu. Tutkimuksissa suhteellisen lyhyenä seuranta-aikana ei saatu esille edullisia vaikutuksia potilaiden näöntarkkuuteen, mutta pigmentin ja luteiinin on ajateltu suojaavan verkkokalvoa oksidatiiviselta vauriolta. Näin ollen pitkän aikavälin vaikutus saattaa olla edullinen. Luteiinia saa mm. vihreistä vihanneksista.
RetinaComplex on retiniitikoita ajatellen kehitetty antioksidanttivalmiste, joka sisältää verkkokalvolla luontaisesti esiintyviä antioksidantteja L-glutationia, alfalipoiinihappoa, luteiinia ja zeaksantiinia sekä sudenmarjasta (Lycium Barbarum Lynn) eristettyjä polysakkarideja. Eläinkokeiden tulokset valmisteesta ovat olleet lupaavia. Ajatuksena on vahvistaa verkkokalvon luontaista vastustuskykyä vapaiden happiradikaalien hyökkäyksiä vastaan. Normaalitilanteessa sauvasolut kuluttavat paljon happea, mutta solujen kuollessa happiylimäärä kasvaa ja laukaisee ohjelmoidun solukuoleman yhä uusissa aistinsoluissa.

Espanjassa valmistui keväällä 2009 tutkimus, jossa 23 + 21 RP-potilasta söi RetinaComplexia tai lumevalmistetta 4 kapselia päivässä 12 kuukauden ajan. Tutkimus- ja lumeryhmän välillä ei ollut eroa, mutta kun verrattiin osallistujien alku- ja lopputilannetta, havaittiin, että sairaus mahdollisesti eteni hitaammin hoitoryhmässä. Mitään selvää näyttöä valmisteen hyödystä ei siis saatu, ja seurantatutkimus on meneillään.

RetinaComplexia voivat halukkaat tilata Internetin kautta. Valmiste ei sovi Marevan-lääkitystä saaville henkilöille.
Ravintoaineiden ja elintapojen merkitystä verkkokalvon perinnöllisissä sairauksissa tutkitaan edelleen vilkkaasti. Koska mitään selkeitä näyttöjä edellä mainituissa tutkimuksissa ei ole saatu ja koska jotkin aineet voivat olla jopa haitallisia suurina annoksina, lääkärin on tässä vaiheessa turvallisinta suositella retiniitikoille samaa kuin kenelle tahansa: monipuolista, runsaasti kalaa ja kasviksia sisältävää ruokavaliota, liikuntaa ja tupakoinnin välttämistä.
Lopuksi

Retinitis-sairauksien hoitoon tähtäävää tutkimusta tehdään usealla eri tieteenalalla – biokemian ja molekyylibiologian, farmakologian, biomateriaali- ja kudosteknologian sekä fysiikan aloilla. Kliinisiä hoitokokeita ihmisillä tehdään jo useilla aloilla. Yhteiskuntamme haasteena onkin tarjota resurssit kuhunkin hoitomuotoon soveltuvien potilaiden tunnistamiseen ja luonnollisesti hoitojen toteuttamiseen.

Usherin syndrooma tyyppi 3A:n hiirimallin tutkimus

– kansainvälinen yhteistyöprojekti

Teksti ja kuva: FT Reetta Jalkanen, tutkija
Oftalmo-geneettinen tutkimusryhmä, Folkhälsanin tutkimuskeskus, Biomedicum Helsinki

Usherin syndrooma tyyppi 3A (USH3A) aiheuttaa perinnöllistä kuulo- ja näkövammaisuutta. Suomalaiset tutkijat löysivät taudin taustalla olevan virheellisen geenin, klariinin, vuonna 2001. Geenin löytymisen jälkeen tutkimus on keskittynyt selvittämään, miten klariini toimii ja mikä sen merkitys on verkkokalvolla ja sisäkorvassa. Viime aikoina on siirrytty perustutkimuksen lisäksi selvittämään tulevaisuuden kohdennettujen hoitomuotojen mahdollisuuksia. Niiden kehittämisessä ns. muuntogeeniset eläinmallit, yleisimmin hiirimallit, ovat oleellisessa asemassa. Muuntogeenisen eläinmallin luominen perinnölliselle sairaudelle antaa lopullisen varmistuksen siitä, että sairaus on todella seurausta kyseisen geenin virheistä. Eläinmallin avulla päästään myös entistä paremmin tutkimaan taudin taustalla olevia solu- ja molekyylitason tapahtumia, joita voi olla mahdotonta tutkia koeputkessa tai soluviljelmissä. Solu- ja molekyylitason tapahtumien tunteminen on puolestaan tärkeää kohdennettujen hoitomuotojen kehittämisessä.

Suurelle osalle retinitis-sairauksia on olemassa hiirimalli. Esimerkiksi tällä hetkellä jokaiselle tunnetulle Usherin syndrooman geneettiselle alatyypille, joiden taustalla on eri geenien virheet, on olemassa tai on parhaillaan kehitteillä ainakin yksi hiirimalli. Hiirimalleja on kahdenlaisia: luonnollisissa hiirimalleissa sairaus esiintyy eläimellä luonnostaan spontaanien mutaatioiden seurauksena, kun taas muuntogeenisissä hiirimalleissa sairaus on saatu aikaan muokkaamalla hiiren omaa perimää geenitekniikan avulla, esim. poistamalla tietty geeni tai luomalla geenimutaatio.

USH3A:lle on luotu Yhdysvalloissa muuntogeeninen hiirimalli. USH3A-hiiri on niin sanottu poistogeeninen hiiri, eli hiireltä on geenitekniikan avulla poistettu klariinigeenistä tärkeitä osia. Klariinigeenin toimimattomaksi tekeminen johtaa siihen, että hiirelle kehittyy ihmisen Usherin syndroomaa muistuttava sairaus, johon liittyy kuulovamma ja tasapainohäiriöitä. Toisin kuin ihmisille, poistogeeniselle hiirelle ei ole kuitenkaan kehittynyt näkövammaa, mikä saattaa johtua yksinkertaisesti hiiren ja ihmisen erilaisesta perimästä, elinkaaresta tai verkkokalvon rakenteellisista tai toiminnallisista eroista.

Hiirimallin tutkiminen on aikaa vievä projekti, jossa vaaditaan useiden biotieteiden ja lääketieteen osa-alojen erikoisosaamista. USH3A:n hiirimallin ympärille on koottu kansainvälinen tutkijayhteisö, johon kuuluu useita tutkimusryhmiä Yhdysvalloista sekä yksi suomalainen, silmätautien erikoislääkäri Eeva-Marja Sankilan tutkimusryhmä, joka toimii tiiviissä yhteistyössä korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri Jussi Jeron tutkimusryhmän kanssa. Eri ryhmät ovat keskittyneet tutkimaan hiirimallia eri näkökulmista. Kaksi kertaa vuodessa ryhmät kokoontuvat yhteen kertomaan omista tuloksistaan ja pohtimaan yhdessä jatkotutkimuksia. Viimeisin tapaaminen oli lokakuun puolivälissä Chicagossa. Tällä hetkellä tutkimus on keskittynyt mm. seuraaviin osa-alueisiin:
- Mikä on USH3A:n taustalla olevan klariini-proteiinin merkitys sisäkorvassa ja verkkokalvolla ja minkälaisessa molekyyliverkostossa se toimii?
- Miten toimivan klariinigeenin puuttuminen vaikuttaa muiden geenien ilmentymiseen?
- Onko tietynlaisilla lääkeaineilla mahdollista palauttaa normaalisti toimiva klariiniproteiini soluun?
- Onko tietynlaisilla lääkeaineilla mahdollista estää aistinsolujen rappeutuminen?
- Onko geenihoidoilla mahdollista estää aistinsolujen rappeutuminen?
- Onko mahdollista kehittää parempi hiirimalli, jolla olisi myös näkövamma?

Suomalaiset tutkijat ovat keskittyneet geenihoidon eli geeniterapian mahdollisuuksien tutkimiseen USH3A-hiirimallin avulla. Tutkimuksessa on tarkoitus selvittää viruksiin perustuvan geeninsiirtomenetelmän tehokkuutta ja turvallisuutta sisäkorvan geenihoidossa. Geenihoidossa käytetään hyväksi geneettisesti muokattuja AAV (adeno-associated virus) -vektoreita, jotka ovat ihmiselle harmittomia. Geenitekniikan avulla AAV-vektoriin on kopioitu terve klariinigeeni, jonka virus pystyy siirtämään edelleen kohdesolujen omaan perimään. Klariinigeeniä sisältävä virusvektori viedään poistogeenisen hiiren sisäkorvaan injektoimalla, minkä jälkeen tutkitaan, miten geeninsiirto vaikuttaa sisäkorvan aistinsoluihin ja hiiren kuuloon. Solututkimukset tehdään immunohistokemiallisilla täsmävärjäyksillä, joilla saadaan selville kudoksen ja solujen rakenne, sekä nähdään, onko siirtogeeni alkanut tuottaa kohdesoluun proteiinia. Hiiren kuuloa tutkitaan ABR- eli aivorunkovastemittauksilla, joilla pystytään havainnoimaan ääniärsykkeen seurauksena tuotettuja kuulojärjestelmän sähköisiä vasteita.

Koska tällä hetkellä olemassa olevalla USH3A-hiirimallilla ei ole näkövammaa, tutkitaan hiiren sisäkorvan geenihoitotutkimuksilla alustavasti sitä, soveltuuko geenihoito ylipäänsä USH3A-taudin hoitomenetelmäksi. Jos geenihoito todetaan turvalliseksi ja tehokkaaksi menetelmäksi parantaa USH3A-hiiren kuuloa, voidaan ajatella, että klariiniin perustuva geenihoito saattaisi toimia myös verkkokalvolla. Jatkossa samaa hoitomenetelmää voidaan siirtyä tutkimaan kehittyneemmillä eläinmalleilla ja myöhemmin edelleen ihmisillä.

Kuvateksti:
Poistogeeninen USH3A-hiiri asustaa munakennossa ja järsii hiirenmuonaa.

Näin tutkitaan perinnöllisten silmäsairauksien molekyyligenetiikkaa


Teksti ja kuvat:
FM Hanna Västinsalo, tutkija
Oftalmo-geneettinen tutkimusryhmä, Folkhälsanin tutkimuskeskus, Biomedicum Helsinki

Kuten kaikissa perinnöllisissä taudeissa, myös silmäsairauksien periytymisen tutkiminen alkaa potilaista. Laboratoriossa työskentelevän tutkijan arki on kuitenkin puuhastelua putkien ja pipettien kanssa. Potilaat tulevat tutuiksi lähinnä postissa saapuvien pakettien muodossa. Sylki- ja verinäytteitä saapuu aina aurinkoista Kaliforniaa myöten laboratorioomme, jossa näytteistä eristetään ensimmäiseksi DNA. Viinasaostuksella saadaan syljestä tai verestä ihan silmin havaittavan paljon valkoista DNA-rihmaa, josta analysointi voidaan aloittaa.       

Analysoinnissa on tärkeää tietää, mitä näytteestä oletetaan löytyvän. Jos kyseessä on esim. epäily Usherin syndrooma tyyppi 3:sta (USH3), johon silmätautien erikoislääkäri Eeva-Marja Sankilan ryhmässä olemme erikoistuneet, on yksinkertaista lukea läpi koko USH3:ssa muuntunut geeni, jota kutsutaan klariiniksi. Klariini on ihmisen kromosomissa kuin sana, joka koostuu 696 kirjaimesta. Näitä kirjaimia, joita kutsutaan nukleotideiksi, on neljää erilaista: A, C, G ja T. Kirjaimista muodostuu kolmen kirjaimen pituisia tavuja. Nämä tavut luetaan aminohapoiksi ja kootaan peräjälkeen liitettyinä proteiineiksi geenien sanojen lukemiseen ja proteiinien kokoamiseen erikoistuneiden molekyylien avustuksella. Geenien lukemista vaikeuttaa se, että sanat ovat pilkkoutuneet paloiksi pitkin kromosomia. Ne ovat tosin yleensä suhteellisen lähellä toisiaan ja järjestyksessä, mutta osien välit ovat niin pitkiä, ettei niitä voi lukea samalla kertaa. Esim. klariinin vain 696 kirjaimen muodostama sana on pilkottu kolmeen osaan pitkin kromosomia, joten sen lukemiseen täytyy tehdä kolme eri reaktiota. Jos kuitenkin tiedetään, että potilaalla on USH3, tiedetään myös, että hänellä on virhe tässä klariinigeenissä. Geenin muodostama sana voidaan lukea kirjain kirjaimelta. Yleensä virhe löytyykin helposti, kun kirjain sanassa on joko muuttunut toiseksi, kadonnut tai sanaan on voitu jopa lisätä ylimääräisiä kirjaimia. Lisäykset ja poistot muuttavat tavujen sanoman, koska kirjaimet luetaan aina kolmen ryhmissä, vaikka välistä olisi poistunut tai lisätty kirjaimia. Tällöin kaikki seuraavatkin tavut menevät sekaisin. Muuttunut sana tuottaa muuttuneen proteiinin, jossa yhdenkin osan muuttuminen toiseksi voi aiheuttaa rakenteessa tärkeän muutoksen. Tilannetta voi verrata vaikka auton renkaaseen, johon on tullut yksi kulma. Muuttunut proteiini ei toimi enää oikealla tavalla, kuten kulmallisella pyörälläkään ei enää voisi ajaa.

Sairautta aiheuttavien muutosten eli mutaatioiden tutkimista vaikeuttaa se, että olemme perineet aina kaksi kopiota jokaisesta geenistä, saman sanan niin isältä kuin äidiltä. Puhuttaessa peittyvästi periytyvästä taudista, kuten Usher, täytyy molemmissa sanoissa olla virhe, että tauti ilmenee. Jos vain toisessa sanassa on virhe, virheetön sana pystyy toimimaan, ja ihminen on terve, vaikka kantaa muutosta toisessa geenissään. Jokainen ihminen kantaa virheitä perimässään. Yleensä muutokset kuitenkin tapahtuvat geenien sanojen väleissä olevissa alueissa ja solut jatkavat toimintaansa näistä välittämättä.    

Jos potilasnäytteestä ei löydetä muutosta sieltä, mistä diagnoosin mukaan oletettiin eli tässä tapauksessa klariinigeenistä, vastassa on paljon isompi tehtävä. Tiedetään, että Usherin syndroomaa aiheuttaa yli 600 tunnettua kirjoitusvirhettä yhdeksässä eri geenissä, joista klariini on kaikkein pienin. Yhteensä näiden geenien muodostamat sanat ovat 347 osassa pitkin ihmisen kromosomeja. Näiden osien lukemiseen jokaisen potilasnäytteen kohdalla ei riitä aika eikä työvoima. Onneksi teknologia kulkee jatkuvasti eteenpäin.

Uusi DNA-siruteknologia mahdollistaa yhden reaktion analyysin kaikille tunnetuille Usherin syndrooman kirjoitusvirheille, sen sijaan että pitäisi tehdä 347 yksittäistä reaktiota. Potilasnäytteiden mutaatioiden etsintä on helpottunut valtavasti. DNA-siruja, joille on laitettu tunnettujen mutaatioiden tunnistusreaktioita, kehitetään jatkuvasti moniin eri tauteihin. Tutkimus helpottuu, jos potilasnäyte voidaan diagnoosin perusteella lähettää tällaiselle mutaatiosirulle, jonka sisältämien geenivirheiden tiedetään voivan aiheuttaa potilaan oireet. Jos tunnettu virhe löydetään, tiedetään tarkemmin, mistä sairaudesta on kyse ja miten sitä voidaan parhaiten hoitaa. Geeniterapiankin mahdollisuuksia tutkitaan ahkerasti ympäri maailmaa. Jos geeniterapia tulevaisuudessa yksittäisten geenien kohdalla tulee mahdolliseksi, on ensin tutkittava onko potilaalla juuri hoidossa kohdennettu geeni virheellinen, jotta geeniterapiaa olisi edes mielekästä kokeilla.

Tutkijan työ loppuu yksittäisen näytteen kohdalla raporttiin hoitavalle lääkärille siitä, mitä näytteestä löytyi. Jos kysymyksessä on entuudestaan tuntematon geeni, tutkimus jatkuu selvityksellä siitä, mitä tärkeää tehtävää muuttunut geeni suorittaa. Geenin ja sen tuottaman proteiinin tehtävän selvittäminen auttaa hoitomuotojen kehittelyssä. On tärkeä puuttua juuri siihen tehtävään, mikä soluissa menee vikaan virheellisen geenin vuoksi. Proteiinin tehtävää tutkitaan selvittämällä sen rakennetta ja rakenteen mahdollista muokkausta solussa; liitetäänkö proteiiniin osia kuten auton renkaisiin pölykapseleita, liitetäänkö proteiinit yhteen kuten renkaat akselilla pareiksi vai ovatko proteiinit osa monimutkaisempaa proteiinien kompleksia, kuten renkaat ovat osa autoa. Lisäksi soluviljelmissä voidaan selvittää, mihin osaan solua tutkittu proteiini kulkeutuu suorittamaan tehtäväänsä sekä lopulta tutkia verkkokalvolla, missä näön kannalta tärkeissä soluissa proteiinia tuotetaan ja minkä solujen häiriöistä tauti lähtee liikkeelle.

Kuvateksti:
Hanna Västinsalo työnsä ääressä.

Aisti kuvailu!

Teksti: Riitta Lahtinen ja Russ Palmer

”Tämä on bussi 51.”
”Seis! Pysähdy!”
”Nyt se vaihtui vihreäksi…”

Nämä ovat arjessa kuultuja toimintaamme vaikuttavia lyhyitä viestejä. Kanssaihmisemme kertovat ja kuvailevat perustasolla useista erilaisista asioista ja kohteista. Toimintaamme ohjaavaa kuvailua kuulee ilman, että kuvailun tuottaja tai vastaanottaja kiinnittää kuvailuun sen enempää huomiota, viestiin toki reagoimme!

Näkövammaisten henkilöiden kanssa toimivilla kehittyy kuvailemiseen erilaisia taitoja. Kun esimerkiksi perhetilanteissa viesti ”ottaisitko tuon tuosta mukaasi” ei aina aukea, opitaan lausetasojen ilmaisut muuttamaan esimerkiksi muotoon ”ottaisitko roskapussin lattialta oikean jalkasi vierestä mukaasi”.

Noin 15 vuotta sitten aloimme kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten voisimme jakaa visuaalista tietoa toisillemme helpommalla ja sujuvammalla tavalla. Keräsimme yhdessä omakohtaisia ja muiden kokemia erilaisia kuvailun tilanteita ja ratkaisuja. Huomasimme, että joskus pelkällä puheella kuvailu oli raskasta sekä tuottajalle että vastaanottajalle, joten aloimme miettiä myös kuvailun erilaisia nopeita tuottamisen menetelmiä.

Olimme käymässä Kööpenhaminassa eroottisessa museossa, jossa oli esillä japanilaisen taiteilijan tekemiä kivipatsaita miehen ja naisen kohtaamisesta. Näyttelytila oli hämärä ja patsaat olivat lasikaapissa. Mietimme, miten pariskuntana voisimme jakaa patsaiden näkemisen taidekokemuksen. Tuloksena oli, että Riitta kuvaili Russille:

”Nainen ja mies seisovat vastakkain. Naisen oikea käsi on miehen vasemmalla olkapäällä, naisen vasen käsi on miehen lanteilla, naisen oikea jalka on taipuneena miehen vasenta jalkaa kohti…”

Muutaman minuutin päästä Russ kysyi: ”Anteeksi, missä naisen vasen jalka olikaan?” Ensimmäisen patsaan kuvailun jälkeen totesimme, että patsaita oli jäljellä vielä parisenkymmentä! Tilanne ei oikein toiminut yhteisen kokemisen näkökulmasta. Lopulta Russ ehdotti, että tekisimme patsaat yhdessä. Niinpä peilikuvailimme patsaiden esittämät asennot ja liikkeet, joita taiteilija oli luonut. Aloimme keskustella asentojen, välimatkojen ja kehojen orientaation merkityksistä. Jaoimme taidekokemuksen!

Liikkuessa oudoissa tiloissa koetaan hyödylliseksi reittien kuvailu. Vaatteiden ja tilan kuvailu on myös tervetullutta. Aisti kuvailu -kirjaan on koottu perusperiaatteita siitä, kuinka kuvailua voi tehdä systemaattisesti ja minkälaisia asioita voi poimia kuvailtavaksi. Kuvailua voidaan tukea ja vastaanottamista helpottaa esimerkiksi piirtämällä reitti selkään ja/tai käteen. Erilaisissa peleissä, kuten keilailussa, jääkiekossa ja ammunnassa, voidaan urheilusuoritukset kuvailla kielellisesti ja näyttää ne myös keholle reaaliaikaisesti. Lentonäytöksessä voi koneiden suunnan ja liikkeet kuvailla käsien liikkeillä tai lentoratoina selkään, kuten kuvasarjassa 1.

Ruokailutilanteissa lautasen kuvailu voi toimia kellotaulun mukaisesti: ”Kello 12-3 on perunamuusia, kello 6-9 kohdalla on viisi lihapullaa, klo 9-12 on tomaatti- ja kurkkusalaattia. Sinappi on lautasella klo 11 kohdalla.”

Erilaisia taiteita voidaan myös kuvailla. Kuvataiteiden kuvailu auttaa hahmottamaan ja välittämään taiteilijan esittämää taidetta. Teatterin ja elokuvien kuvailussa hiljaisina hetkinä on mahdollista saada kuvailun avulla tietoa mm. näyttelijöiden ilmeistä, lavastuksesta, puvustuksesta ja äänettömistä vihjeistä. Väriliiduilla maalattu maisema Old Frinton merenrannalla (kuva 2) voidaan kuvailla esimerkiksi näin:

"Maalauksen nimi on Old Frinton by the Sea – Vanha Frinton meren rannalla. Maalaus kuvaa pienen merenrantakaupungin rantamaisemaa 1930-luvulla. Se on maalattu väriliiduilla vuonna 2007. Kuva on kooltaan hieman A4-kokoa pienempi. Maalauksen tekijä on Russ Palmer.

On lämmin kesäinen varhaisilta. Seisot ruohoisen mäen rinteen reunalla katsoen alas itään. Meri on horisontissa oikealla. Rinteen ruoho on voimakkaan vihreää. Ruohon seassa on ruskeita matalia puskia, jotka muistuttavat skotlantilaista nummien kanervaa. Taivaalla vasemmalla on valkoisia ja vaaleanpunaisia täyteläisiä pilviä, jotka heijastavat päivän päättymistä kohti auringon laskua luoden iltataivaalle erilaisia värejä, kuten sinistä, lilaa ja keltaista. Rannalla oikealla meren aallot loiskahtelevat rantaan. Kun aalto kohtaa rantahietikon, se osuu pehmeästi kolmeen puiseen aallonmurtajaan luoden vaahtoa ja sekoittuen hiekkaan. Ranta on hiekkainen. Siellä täällä on muutamia kiviä.”

Aisti kuvailu -kirja on alallaan ensimmäinen ja sitä on saatavilla sekä suomeksi että englanniksi. Kirjan ovat kirjoittaneet Riitta Lahtinen (KT, liikkumistaidon ja näönkäytön ohjaaja, kuvailutulkki), Russ Palmer (musiikkiterapeutti) ja Merja Lahtinen (näkövammaisten erityisopettaja).

Lisätietoja kuvailukursseista ja kirjatilaukset (30 € + postituskulut)
riitta.lahtinen@kolumbus.fi


Kuvateksti:
Aisti kuvailu -kirjan kirjoittajat hymyilevinä ja kukitettavina kirjan julkaisutilaisuudessa elokuussa 2009, vas. Riitta Lahtinen, Russ Palmer ja Merja Lahtinen.

Näkövammaisten laitesukellusta italialaiseen tapaan

Teksti: Pekka Rantanen

Olin jo pitkään haaveillut mahdollisuudesta harrastaa laitesukellusta ja miettinyt, miten se sopisi näkövammaisille. Kysehän on lajista, jossa pitää huomioida monia turvallisuustekijöitä ja joka perustuu pitkälti näköaistiin. Vastaukset näihin kysymyksiin ja aivan uudella tavalla kiehtovan vedenalaisen maailman löysin osallistuessani heinäkuussa viikon kestäneelle näkövammaisten sukelluskurssille Calabrian maakunnassa Etelä-Italiassa.

Kuten aikaisempina vuosinakin Poseidon 2009 -kurssi järjestettiin pääasiassa italialaisille näkövammaisille. Muutama paikka oli varattu halukkaille myös muualta Euroopasta. Ainoana vaatimuksena oli uimataito, lääkärintodistus terveydentilasta sekä englannin kielen taito ja 18-40 vuoden ikä. Kurssin järjestivät yhteistyössä Italian Sokeain Liitto Unione Italiana dei Ciechi ja paikallinen sukelluskerho IRIFOR.

Yksin matkalle lähteminen vaati runsaasti seikkailumieltä, sillä italialaiset eivät lähettäneet mitään ennakkotietoja kurssista. Epävarmaksi jäi sekin, tulisiko joku noutamaan minut noin 40 kilometrin päässä kurssipaikasta sijaitsevalta Lamezia Termen lentokentältä myöhään sunnuntai-iltana. Matkatavaroiden häviämisestä huolimatta epävarmuus hälveni kuitenkin heti, kun tapasin ystävälliset sukellusohjaajat Teresan ja Dominicon, joiden kanssa ajelimme hotellille Paolan pieneen rantakaupunkiin.

Maanantaiaamuna me 15 kurssilaista ja ohjaajat kokoonnuimme sukelluskerholle, joka oli tiukasti rantabulevardin ja hieman liian äänekkään rautatien puristuksessa. Kirkkaan avara Välimeri ja pitkä ranta avautuivat upeana edessämme. Tulevalle viikolle oli tiedossa yli 30 asteen helle ja levollinen meri, siis mitä upeimmat edellytykset onnistuneelle sukellusseikkailulle.

Ensin tutustuimme ympäristöön, jonne oli sijoitettu erilaisia liikkumista helpottavia merkintöjä. Hiekkarannan läpi oli vedetty muun muassa johdeköysi, joka jatkui vielä sata metriä vedessä päätyen isoon poijuun. Positiivinen yllätys oli, että enemmistö kurssilaisista oli täysin sokeita. He liikkuivat hämmästyttävän itsenäisesti kerhon lähialueella. Toki suurin osa oli jo aiemmin osallistunut kurssille. Kokeneimmat toimivat osittain jopa kouluttajina.

Jatkoimme päivää sukelluksen teorialla, ja tutustuimme käsikopelolla laitteisiin. Valitettavasti italialaisten englannin kielen taito oli lähes olematonta, joten jouduin sinnittelemään vähäisellä italiankielen taidollani tulkkauksen puuttuessa. Veden allahan ei kielitaidosta olisi mitään hyötyä, ajattelin itsekseni. Kommunikointi tapahtuisi täysin tuntoaistiin perustuen. Niinpä kävimme nämä näkövammaissukelluksen elintärkeät ja yhteisesti sovitut merkit tarkkaan läpi. Sukeltaessa opas ja opastettava muodostavat peukalon ja etusormen avulla ympyrän ja ne ovat kevyesti kiinni toisissaan kuten kaksi lenkkiä. Nopeat suunnanvaihdot pysty- ja sivusuunnassa opas ilmoittaa opastettavan suoraksi ojennettua kämmentä kääntelemällä. Sukellussyvyydelle, sukellusajalle ja jäljellä olevan ilman määrälle on omat merkkinsä. Voimakas puristus ranteesta merkitsee OK tai kysymystä. Hätämerkit mukaan lukien merkkejä on useita, mutta jo kymmenellä pystyy keskustelemaan hyvin veden alla.

Iltapäivällä siirryimme kuivaharjoittelusta märempiin olosuhteisiin eli harjoitusaltaaseen. Siellä kaikille aloittelijoille tehtiin perustesti. Testiin kuului mm. korvien sopeutuminen sukellukseen ja vedellä täyttyneen maskin tyhjentäminen veden alla. Lisäksi piti irrottaa suukappale eli regulaattori veden alla, olla hengittämättä puoli minuuttia ja jatkaa sukellusta laittamalla regulaattori takaisin suuhun.

Myös seuraavina päivinä pidimme aluksi lyhyet teoriatunnit. Kun siirryimme jo toisena päivänä isolla kumiveneellä parin sadan metrin päähän rannasta harjoittelemaan, tuntui että aloittelijalta todellakin vaaditaan italialaista rämäpäisyyttä. Mereen oli laskettu kettingillä kaksi poijua noin 60 metrin päähän toisistaan. Ne oli yhdistetty köydellä kertomatta jätetyssä syvyydessä. Sukeltajan piti itsenäisesti laskeutua alas, löytää köysi ja edetä edestakaisin köyttä seuraamalla sekä nousta kettinkiä pitkin hallitusti takaisin pinnalle. Vaikka ohjaaja seurasi etenemistä koko ajan, aloittelijalle oli iskeä paniikki ja siitä johtuva liika hätäily. Päivän tärkein opetus oli siis, että pitää liikkua rauhallisesti ja käyttää etenemiseen vain räpylöitä.

Viikon jatkuessa etenimme nopeasti haasteellisempiin harjoituksiin, joissa tavoitteena oli mahdollisimman itsenäinen sukeltaminen. Ketjuista ja köysistä oli rakennettu erilaisia ratoja, joiden varrella oli tehtäviä. Piti esim. avata aarrearkku ja tutkia, mitä sieltä löytyy. Vaikeinta ilman opastusta sukeltaessa oli löytää ilmaliiviä säätelemällä oikea balanssi, koska syvyyttä ei nähnyt mittarista. Syvyyden tiesi ainoastaan pystysuunnassa oleviin köysiin metrin välein merkatuista solmuista tai vapaassa sukelluksessa korviin muodostuvasta paineesta. Harjoittelimme myös toimimista hätätapauksissa esim. hengittämällä ohjaajan kanssa vuorotellen samasta regulaattorista.

Viimeisenä päivänä heti auringonnousun jälkeen otimme hurjilla moottoreilla varustetut jättikumiveneet allemme ja viiletimme rannikkoa pitkin noin 40 merimailia kohti Italian saappaan kärkeä. Sieltä löysimme upean kalliosaarirykelmän. Olimme saaneet oppaiksemme Italian rannikkovartioston huippusukeltajia. Heidän johdollaan vietimme melkein koko ryhmän kanssa yli puoli tuntia lähes 20 metrin syvyydessä kosketellen ja tutkien upeaa vedenalaista kasvillisuutta ja eläimistöä. Jossain vaiheessa ohjaajat keräsivät meidät yhteen kasaan, jossa yritimme tunnistaa toisiamme pelkän tuntoaistin avulla. Kokeneempi osa porukasta teki itsenäisen syvyyssukelluksen laskeutuen köyttä pitkin 30 metriin tutkimaan pohjaan kätkettyä San Franciscus -patsasta.

Auringon paahtamina palasimme kotirantaan juuri ennen auringonlaskua ja yllättävän nopeaa pimeän tuloa. Viivästyminen ei johtunut muusta kuin hinauksessa olleen kumiveneen perämoottorin irtoamisesta ja putoamisesta meren pohjaan. Tämä oli kaikkien mielestä pelkästään huvittava tilanne. Kun meillä oli sukellustamineet mukana, pääopettajamme Piero tietenkin esimerkillisesti puki ne päälleen, hyppäsi mereen ja pitkän etsinnän jälkeen löysi moottorin, jonka vedimme ylös syvyyksistä.

Sukelluksen lisäksi tutustuimme toisiimme ja sain hyvin konkreettisen käsityksen eteläitalialaisesta elämäntyylistä. Mieleenpainuvimpia olivat eteemme tarjoillut muhkeat päivälliset joka ilta mitä erilaisimpine paikallisine herkkuineen. Varsinkin pääopettaja Pieron teatraalisuus ja humoristisuus tekivät suuren vaikutuksen. Hän oli erinomainen imitoija ja onnistui usein jekuttamaan meitä näkövammaisia muuntuessaan aivan toiseksi henkilöksi.

Viimeisenä iltana järjestäjät sulkivat liikenteen rantakadulla ja pystyttivät sille esiintymislavan katsomoineen. Tarkoituksena oli esitellä paikallisille ihmisille ja sponsoreille sukellusprojektia, johon kesän aikana oli osallistunut useita muitakin erityisryhmiä.

Ennakkoluuloistani huolimatta sukelluskurssi oli värikäs ja unohtumattoman onnistunut kokemus. On selvää, että näkövammaisena näinkin riskialttiin harrastuksen aloittaminen tuntemattomassa ympäristössä ja kulttuurissa vaatii tiettyä turvallisuuden tunnetta ja luottamusta ohjaajiin. Sen italialaiset osasivat tehdä mallikkaasti. Siinä näkyi selvästi heidän vuosien varrella hankkimansa kokemus erityisryhmien sukelluskoulutuksesta.

Lisätietoja ja kuvagalleria Poseidon -hankkeesta löytyy osoitteesta www.campoposeidon.eu (vain italiaksi).

Kuvateksti:
Poseidon 2009 -kurssin osallistujat, kirjoittaja takarivissä toinen keltapuseroinen mies vasemmalta.

Videoeditointi harrastuksena

Teksti: Jaakko Evonen

Liikkuva kuva on mahdollisuuksien kehto – totta vai tarua? Tätä mietin reilut 5 vuotta sitten, kun katselin harrastelijoiden tekemiä videoita Pixoff-sivustolla (www.pixoff.net). Elokuvia ja harrastevideoita oli tarjolla laidasta laitaan. Erityisesti minua kiehtoivat lyhyet luontodokumentit, kuten Lapin tunnelmalliset kesäillat. Siitä sain idean, että miksi en kokeilisi tätä kiehtovaa harrastusta edes kerran. Siispä päätin hankkia tietokoneeseen editointikortin ja -ohjelmiston.  Paketissa mukana tullut Adobe Premiere tarjosi työkalut järeämpäänkin editointiin.

Alku ei ollut helppo. Vaikka minulla oli videokuvaustaustaa jo useamman vuoden ajalta, ei otosten leikkaaminen sujuvaksi tarinaksi ole läpihuutojuttu. Editointipöytä tarjoaa mahdollisuuksia muuttaa tarinan kulkua lähes rajattomasti, mutta siihen tutustuminen vie aikaa. Editoidessa on oltava tarkkana. Esimerkiksi yhden surullisen otoksen laittaminen kahden naurukohtauksen väliin muuttaa videon sanomaa radikaalisti. Siksi kannattaa olla varovainen, vaikka lopputulos voisi olla hervoton!

Käytyäni Lapissa kesällä 2004 tein yöttömästä yöstä kertovan lyhytdokumentin. Lopputulos on usein aivan erilainen kuin alun perin kuvattu. Sain reilun kahden tunnin materiaalista koostettua noin 15 minuutin pätkän. Aikaa siinä meni useampi viikko, eikä video koskaan ole valmis. Korjattavaa löytää aina. Mutta se on harrastuksen parhaita puolia. Editointi on luovaa puuhaa ja siinä myös löytää itsestään uusia piirteitä, kuten sen, kuinka monta kertaa jaksaa katsoa saman kohtauksen uudestaan, jossa lintu lentää Tenonjokea pitkin Norjan puolelle. Värikorjaukset ja otoksen pituuden miettiminen vaativat joskus pidemmän pohdintatuokion. Silloin saattaa mennä useampi kuppi kahvia, unohtamatta kiristyneitä hermoja.

Mielestäni videoeditointi sopii lähes kaikille. Videoruudun koko on säädettävissä editointiohjelmassa ja tärkeimmät toiminnot kyllä muistaa ulkomuistista. Tällöin heikompikaan näkö ei tule ongelmaksi, sillä kuvatut otokset voi toistaa uudestaan niin monta kertaa kuin haluaa. Tavoitteista tietysti riippuu, miten pitkälle harrastuksessaan haluaa päästä. Hommassa on tärkeintä luovuus ja uusien ideoiden keksiminen. Se on vain niin taiteellista ?



.


Viimeisin päivitys: August 22 2011.

Sivun alkuun

Sivun loppu